Ajatuksia syksystä

Jäsenen blogikirjoitus:

Lähdin pohtimaan aihetta syksyn ensimmäiseen blogikirjoitukseeni. Ideat ja ajatukset harhailivat, eikä mistään oikein saanut otetta. Tuntui, että monet omat asiat ovat tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vaiheessa, ja edessä syksyllä olisi vain yksi päämäärä: saada opinnot ajoitettua niin, että keväällä koittaisi ammattikorkeakoulusta valmistuminen. Moni asia tuntuu olevan auki ja kiinni yhtä aikaa, ja sekös laittaa myös mielen tyhjäksi ideoista. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin on, että tällä hetkellä siedän jännitteitä ja keskeneräisyyttä hienosti ja ajattelen, että syksy on mahdollisuuksien aikaa.

Siispä päätin kirjoittaa syksystä.

Ihanasta kesästä koittaa syksy. Sen huomaa muuttuvasta luonnosta ja  ihmisten aktivoitumisesta tekemistensä ääreen. Hössöttämisestä. Siitä, että itse suunnittelee ja täyttää taas ahkerammin kalenteriaan – mikä on täysin hyväksyttävää. Kuullaan, kysellään, kaikilla on jo selvät suunnitelmat. Paineitakin alkaa olla ilmassa Samalla sitä haluaisi sanoa ”rauhoittukaa!” ja pysytellä omassa kesäkuplassa vielä hetken. Ei kaiken tarvitse muuttua yhdessä yössä, eihän?

Vuodenaikojen vaihtuminen – se on muutakin kuin vain luonnonmuutoksia ja pukeutumista vallitsevan säätilan mukaan. Vuodenaikojen vaihtuminen on myös odotusten asettamista, olipa se sitten tiedostettua tai tiedostamatonta.

Minä yritän tänä syksynä olla häiriintymättä. Olla häiriintymättä siitä, että antaisin niin itsestä kuin muiltakin tulevien odotusten häiritä suunnitelmaani, joka tuntuu oikealta. Häiriintymättä siitä, että omat pikku ajatukset epäilisivät tai käskisivät tehdä toisin. Sillä kyllä, tämä kantaa!

Muutosten tuulet tuovat samalla jonkin verran ahdistusta ja valtavan määrän mahdollisuuksia. On orastava tunne, että tiedän, kumpaan päin pitää katsoa. Kaikki on mahdollista! Jos joku muu, miksen minäkin?

Siinä samalla yritän muistaa nauttia syksystä. Pienet asiat ovat suurten asioiden valossa sitä parasta mindfulnessia; tv-sarjan katsominen kotisohvalla, syksyn raikkaat aamut, kotimaiset omenat, suurin piirtein kaikki oranssit jutut ja sileiden sukkahousujen jalkaan laittaminen kesän jälkeen.



Anna

Ystävyys yhdistää...

Jäsenen blogikirjoitus:


Muistatko laulun:


”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään…”


Kaikki ihmiset eivät tykkää villasukista. Villa voi kutittaa, eikä jokaisen mielestä se ole ollenkaan mukava iholla. Toiset tykkäävät valkoisista puuvillasukista, toiset kirjavista villasukista, joidenkin sukkalaatikko on täynnä mustia pukusukkia ja joillakin sukat ovat aina eri paria, koska se toinen on aina hukassa. Ja sitten on vielä paljasjalkakävelijät ja ne, joitten varpaat palelevat aina, mikä tahansa sukka niitä yrittääkin lämmittää.

Ystävyys on sellainen erikoinen aihe, joka erityisherkän päässä pyörii aika paljon. Päänsääntöisesti sen takia, että aistii muitten olotiloja ja analysoi jatkuvasti. Onko tässä hyvä olla? Mitä hän oikeasti ajatteli, kun sanoi noin? Oliko tuolla katseella joku erityinen tarkoitus? Miksi hän ei soittanut takaisin? Sanoinko liian suoraan? Ymmärsinkö hänen viestinsä oikein? Mistä menee raja tuttavuuden ja ystävyyden välissä? Jne. jne…

Uskallan väittää, että tavalla tai toisella, me kaikki tarvitsemme ystäviä. Joskus se voi olla oma kaveriporukka, jolla nähdään viikonloppuna, jollekin se on lemmikki, paras ystävä voi olla puoliso tai ehkä joku, jonka kanssa tavataan kerran vuodessa. Eri elämän vaiheissakin ystävyyden merkitys muuttuu. Päiväkoti-ikäiselle se on yhdessä leikkimistä, teini-iässä yhteen kuulumista. Parisuhde, työpaikka, muutto, lapset, kaikki nämä joko luovat mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille tai varmistavat vanhojen ystävyssuhteiden tarvetta.

Minulle ystävät ovat tärkeitä. Tarvitsen heitä välillä enemmän, välillä vähemmän. Ennen kaikkea tarvitsen sitä, että ystävyys olisi aito. Ystävän ei pitäisi hymyillä, kun oikeasti ärsyttää. Eikä kaunistella totuutta, kun asiat eivät näytä hyvältä. Mutta ystävän pitää olla olemassa ja kohdata toinen aitona.

Itse asiassa ystävyyttä voisi verrata parisuhteeseen, koska siinä toimivat samat säännöt. Ilman rehellisyyttä, empatiaa, luottamusta ja iloa se kuolee. Kuollutta suhdetta ei kannatta tekohengittää. Siinä vaiheessa on hyvä tunnustella itsessä, miltä tilanne tuntuu. Olen itse luopunut ihmissuhteista, jotka ovat kestäneet pitkään ja olleet hyviä. Mutta elämä muuttuu ja ihmiset muuttuvat ja meidän roolimme toistemme elämissä muuttuu. Jos suhteessa ei ole sitä oikeaa tunnetta, sitä ei myöskään pystyy sinne kehittämään. Ihan samalla tavalla ihmiset joko rakastavat tai eivät, pakottamalla rakkautta ei syntny. Ja sitten voi olla ystävyyssuhteita, jotka vain tupsahtavat elämäämme yhtäkkiä. Joskus vain tavataan ihmisiä ja se tuntuu heti oikealta. Se tunne, kun voi yhdessä nauraa ja olla vain, kun tiedät että toinen ymmärtää ja nauttii seurastasi. Se luottamus. Rehellisyys. Läsnäolo.

Sain vuosia sitten syntymäpäiväkortin, jossa luki ”ystävyys yhdistää”. Olen pitänyt sen tallessa ja aina kun katson sitä, tule lämmin olo. On sanottu, että meidän pitäisi ympyröidä itsemme ”meidän” ihmisillä. Niillä, jotka ovat siinä koska haluavat olla. Koska se yhdistää meitä.

Niinpä voin todeta, että ei ole oikeastaan mitään väliä, minkälaisista sukista kukin tykkää. Tärkeintä on että jokaiselle sukalle löytyy pari 😉


Cathy

Herkän naisen alastatus

Jäsenen blogikirjoitus:

Vahvimmin muistan lapsuudestani varsinkin isäni puheet siitä, miten olemme alempiarvoisia työläistaustoinemme. Hän oli kansakoulun käynyt ja omien sanojensa mukaan muonamiehen poika. Kylläkin myöhemmin itseoppinut työssään laitosmiehestä kirvesmiehen ammatin. Lisäksi ehti perustaa ja pyörittää vuosikymmeniä omaa putkialan yritystä. Ehkä yrittäjänä hänen oma statuksensa hiukan nousi tai identiteettinsä ainakin muuttui.


Äidin puolella perintönä on evakkous. Lapsuudessaan sodanajan Karjalassa hän pystyi käymään vain muutaman luokan kansakoulua. Sitten piikomaan ihmisten koteihin ja leipomoon leipojaksi. Myöhemmin pienten lasten kanssa kotona ompelijana, talonmiehenä ja myyjänä sekä viimein myös osakkaana ja toimijana perheyrityksessä.


Molemmilta olen siis perinyt jonkin verran käden taitoja  sekä ympäröivään maailmaan kohdistuvan asenteen, että ponnistan jotenkin alapuolelta muiden. Sain toki hienoa kannustusta perheeltäni opiskeluihini ja muutoinkin elämääni. Olen perheen ainoa akateemisesti koulutettu ja opiskellut käytännössä koko elämänkaaren ajan. Toki myös vanhemmat ovat olleet ahkeria oppimaan uutta, äiti taideharrastusten saralla ja isäni ammatillisesti sekä yhteiskunnallisesti yrittäen vaikuttaa poliitikkoihin mm. vesivessojen kieltämiseksi rantatonttialueilla.


Herkkyys yhdistettynä alastatukseen on ollut haavoittavaa ja raskasta kantaa. Tuohon työläistaustan taakkaan eli kokemaani heikkoon omanarvontuntoon tutustuin vasta aikuisiällä, kun oivalsin aikuiskasvatuksen opinnoissa avoimessa yliopistossa, että tässähän on asiaa juuri minulle. Perusasetelman tiedostaminen oli avartava kokemus, ja sillä tiellä ollaan edelleen itsetutkiskelujen ja erilaisten taitojen oppimisessa.


Toisaalta voinen todeta, että olen myös jonkinasteisesti sokea omalle puolustuskannalleni sekä EN ole OK -asenteelleni. Kannan huonous- ja häpeätaakkaa edelleen (lähinnä kai naisena olemisen näkökulmasta), vaikka olen sitä pystynyt hiukan matkan varrella keventämäänkin. Rankat ovat olleet itkut, mutta ne ovat olleet puhdistavia ja eteenpäin vieviä. Muita selviytymiskeinoja ovat olleet mm. hidastaminen (slow down), retriitit, mindfulness, jooga ja draama-/toiminnalliset menetelmät (opin itse ja olen voinut ohjaus- ja opetustyössä niitä hyödyntää) sekä työnohjausopinnot.

Toisaalta osaan jo paremmin pitää huolta itsestäni ja kokea hetkittäin olevani tasa-arvoinen muiden kanssa (MINÄ OK - SINÄ OK). Nykyään osaan olla armollisempi itselleni ja sitä kautta myös muille. Kannan itse vastuun elämästäni ja muistan kuunnella säännöllisesti sisintäni. Näen myös herkkyyteni nyt uudessa valossa. kun vihdoin tiedostin, että se ei ole vika josta pitää päästä eroon, vaan pysyvä elementti jonka kanssa elän koko elämäni. Suomen Erityisherkät ry:n toiminnassa on antoisaa olla mukana sekä vapaaehtoisena että jäsenenä. Voin tarkastella joko itsekseni tai luotettavien muiden herkkisten kanssa sekä nykyistä että mennyttä aikaa uusien ”silmälasien” läpi. Jokainen päivä on uusi seikkailu.



Merja Leppänen

Tampereen taivaan alla

Jäsenen blogikirjoitus:

Ryhmä vaeltaa hitaasti pitkin lehmusten reunustamaa hiekkatietä. On hiljaista, vain lintujen laulua kuuluu taustalla. Auringon valo siivilöityy puiden lehvistön lomasta lempeästi ja ystävällisesti.

Olen mukana ottamassa askeleita eteenpäin; ihan lyhyitä ja hitaita, sitten jo nopeampia, pian käsiäkin heilautellen, kohti tavoitetta. Maa rahisee jalkojen alla, minun jalkojeni ja muiden.

Pian pysähdymme ja alamme palata takaisin, nyt takaperin kävellen, hiljaa, tiedostaen joka askelen, jalan painalluksen tiehen ja siitä ylös, joka liikkeen, itsemme.

Vanhoja tätejä tulee vastaan, eivätkä malta olla kysymättä: - Mitä te teette? - Meillä on tässä mindfulness-harjoitus, kuiskailen.

Voimavaroja

Takaperinkävely oli kertausta eilisestä luennosta, tavallaan. Menneestähän voi hakea ratkaisuja, voimavaroja tämän päivän haasteisiin, tavalliseen arkeen tai isompiin ongelmiin. Sielläkin niitä voi olla, avaimia uusiin lukkoihin. Kunhan noutaa niitä sieltä. - Ratkaisukeskeinen ohjaaja voi auttaa löytämään näitä.

--Ohjeistus käy: "Käänny ja valitse määränpääsi". Valitsen yhden puun. Kävelen sitä kohti. Pysähdymme nyt kuuntelemaan ja katselemaan. Kuulen lintujen laulun lähipuista, ja sitten kirkonkellot soivat sunnuntaiaamua. Katsoessani ylös näen sekä kuunsirpin että auringon. Tähän ei voi sanoa oikein muuta kuin: Vau!

Jakamisesta

Ajattelen kaikkea sitä kokemusten taakkaa meidän yllämme, ja miten ne kokemukset voivat muuttua voiman ja ilon lähteiksi, varsinkin silloin, kun niitä jaetaan ja niistä opitaan! Jaettu suru voikin olla kaksinkertainen ilo!

Tätäkin ja paljon muuta oli HSP Voimaryhmä-ohjaajakoulutuksemme ensimmäinen jakso viime viikonloppuna. Kiitos kaikille opettajillemme, meille ja Tampereelle!

Sunnuntaiaamun mindfulnesskävelyn meille ohjasi toiminnanjohtaja Hannu Sirkkilä. Kävelyn herättämät aatokset omasta päästä:), lauantain koulutuksen annista nousseet. 
 
👀👀👀


Mää laitan preivii taas joku kerta, mut laita sääkin!


Moro.


Merja Korpisaari

HSP Voimaryhmät-hanke 
Lue myös blogipostaus: Kinoksista kirsikankukkiin - hankkeen kevään merkkejä
ja: Mietteitä puhelin - ja chatpäivystäjäkoulutuksesta

HSP Voimaryhmät- aiheesta kirjoitetaan blogissa vielä lisääkin, ole kuulolla!

Mielensäpahoittajasta puolensapitäjäksi

Jäsenen blogikirjoitus:

Niin minä taas mieleni pahoitin... aivan kuin itse Herra Mielensäpahoittajalla, on minullakin tämä taipumus loukkaantua, ihan pienestäkin.

Se pieni voi olla vaikka puheeni keskeytys, tai puhumattomuus, eriävä mielipide töykeässä tai muuten ikävässä sävyssä. Se voi olla kun kokee mielestään ilkeyttä tai kun sitä olettaa näkevänsä. Ja vaikka mikä voi se pieni asia olla.

Mutta se on suuri se pieni asia siinä tilanteessa, vuorenkokoinen.


Miksi

Miksi en saanut sanoa lausetta loppuun tai miksi joku töykeilee... en minä mahda näille asioille mitään, mutta ja juuri siksikin mietin, että miksi. Miksi tämä tapahtui?

Koetan päästä jotenkin edes perille siitä. Onnistumatta.

Joku sanoo: - Älä välitä, sillä jollakin oli vaan huono päivä tai hän on mitä on.. ei hän tarkoittanut pahaa.

Vaan entä jos tarkoitti... se on oikeastaan kaikkein pahin vaihtoehto.

En pääse irti millään. Mietin kuukausitolkulla jotakin tapahtunutta, kun en saa uutta keskusteluyhteyttä tai vastausta. Se vie toden totta voimia.

Joku sanoo minulle, että ilkeän ihmisen saa jättää omaan arvoonsa. Unohda.

Koetan unohtaa. Ja vähitellen sitten unohdankin.

Olen kuitenkin taas hippasen varovaisempi monessa tilanteessa. Aina pidän kuitenkin auki myös mahdollisuutta anteeksiantamiseen ja -saamiseen. Se on parasta mitä voi olla, sitä vain ei aina tapahdu.

Puheen keskeyttäminen tmv. yllämainittu voi johtua toki tilanteestakin. Oma puheenvuoroni on vain ollut niin huono tai herättänyt jostakin muusta syystä kiivaan vastarinnantunteen toisessa, tai minun asiaani pidetään muuten turhana… eli kyllä asioille jossakin yleensä lähtökohta tai syy on.


Puolensapitäminen

Keskustelin hiljattain puolensapitämisestä. Että voi ainaisen vastaanottamisen sijasta vetää rajoja ja sitä kautta pitää puoliaan.

Miten se auttaisi silloin, kun joku alkaa puhua päälle? Ehkä niin, että jatkaa rauhassa päällepuhujan jälkeen, raivokohtauksen saaneen jälkeen, ilkeästi sanoneen jälkeen... että pitää etäisyyttä häneen joka loukkaamasta loukkaa eikä pyydä anteeksi. Ehkä kysymällä suoraan, mistä kiikastaa.

Ja että antaa anteeksi toiselle, vaikkei tämä pyytäisikään, ja antaa anteeksi itselleen, myös mielensäpahoittamisensa, herkkyytensä, ja sen, ettei ole täydellinen itsekään.

Rajoja tilanteissa vedämme me itse ja jokaisella on siihen lupa ja se on oikeastaan välttämätöntäkin. Tämä voi kuitenkin olla asia, jota joutuu opettelemaan pidempäänkin, läpi koko elämänkin.

Entä jos mielensäpahoittaja päätyy olemaan liiankin tarmokas ja rajallinen? Niin, ei ole tarkoitus, että rajat tulevat niin vahvoiksi, että niitä ei itsekään enää pysty läpäisemään, venyttämään eikä  ylittämään. Mielensäpahoittaja voi alkaa vaikuttaa jo töykeältä ja loukkaa muitakin. Ja se ei ole ollut varmaan hänen tarkoituksensa.

Olemme rajallisia, ollaan sitten rajattomia tai selkeärajaisia. Kunhan emme kuitenkaan rajoittavia. Erityisherkän sisällä on useimmiten hyvä sydän ja sen soisi näkyvän ja tuntuvan uloskinpäin.

Mieltään ei kannata kuitenkaan pahoittaa loputtomiin. Ja ehkä mielensäpahoittajasta voi vähitellen tulla myös herkkä ja rohkea puolensapitäjä.




Nimim. Herkkis