Examensarbeten om högkänslighet i Yrkeshögskolan Novia

Opiskelijoiden blogikirjoitus (projekti Novia):

Hei kaikille! Kiva päästä tekemään opinnäytetyötä erityisherkkyydestä! Meitä on 22 opiskelijaa sosiaali- ja terveysalalta Yrkeshögskolan Noviasta, jotka kirjoittavat aiheesta. Tarkastelemme aihetta eri näkökulmista ja eri tavoilla suurella mielenkiinnolla. Kiitos Hannulle esittelystä erityisherkkyyteen ja mahdollisuudesta työskennellä yhdessä yhdistyksen kanssa!

Hej på er! Vi är socionom-, hälsovårdar-, sjukskötarstuderande från Yrkeshögskolan Novia i Åbo. En grupp på 22 studeranden från olika linjer har valt att skriva examensarbete om högkänslighet. Vi har delat in oss i grupper och har begränsat våra arbeten inom vissa åldersgrupper, samt synvinklar. Vi skriver bland annat om barn, unga vuxna och vuxna och våra arbeten koncentrerar sig till exempel på bemötandet av högkänsliga inom vården, högkänsliga barn i dagis, högkänsliga barn och relationer, högkänslighet som resurs och högkänslighet hos personal inom vård och omsorg. Vi har väldigt olika synvinklar på våra arbeten, vilket gör att vi kommer att undersöka högkänslighet på flera olika nivåer.

Social- och hälsovårdsstuderande i Yrkeshögskola Novia i Åbo, som skriver om högkänslighet i sitt examensarbete

Vi som skriver det här inlägget är en grupp på fyra sjukskötarstuderande, som har valt att skriva om bemötandet av högkänsliga inom vården, eftersom det är relativt nytt begrepp och det har diskuterats mycket i samhället, på sociala medier och internet på senaste tiden. Vissa i hela gruppen visste inte vad högkänslighet är när de valde det som ämne för examensarbete, vilket redan det tyder på att det bör undersökas och pratas om mera. Vi i vår grupp är personligen intresserade av ämnet och några av oss har kompisar eller släktingar som är högkänsliga och vill därför lära sig mera om teorin och forskningen bakom denna människotyp. I vårt arbete ligger fokus på bemötandet av högkänsliga inom vården, hur de vill bli bemötta och hurdana erfarenheter de har haft i vårdsituationer. Vi som kommande sjukskötare är intresserade att veta hur de högkänsliga vill bli bemötta i vårdsituationer, finns det något speciellt man bör veta om deras personlighetsdrag för att få deras upplevelse av vården så bra som möjligt. Arbetet fungerar samtidigt som tips till vårdpersonalen hur man bemöter en högkänslig person.

Alla grupper har kommit bra igång med planeringen av sina arbeten och fått sin startspurt i skrivandet. Vi är intresserade och motiverade att skriva våra arbeten och få veta mera fakta och känna igen högkänslighet som begrepp!

Heidi Grönqvist, Britt-Marie Hänninen, Heidi Kinnunen och Mikaela Malmström

Muistojen kultaa

Jäsenen blogikirjoitus:

On lauantai. Sisällä tuoksuu silakkalaatikko, ja ulkosaunan piipusta tupruttaa savua. Otan muovisen kulhon, punaisen, ja kävelen piharakennuksen taakse, kasvimaalle. Siellä kasvaa perunaa, sipulia, porkkanaa, hernettä, punajuuria ja vihreää salaattia. Kerään salaatinlehtiä astiaan, ja vien sen sisälle. Siihen se jää, pöydän kulmalle, kun juoksen itse ulos. Ulkona on lämmin, ja iho tuoksuu auringolle ja hiekalle. Ylitän pienen soratien. Se on hiljainen tie, ja jos siitä joskus ajaa auto, se pölisee. Pöly leijuu pitkään tien päällä, ja silloin ei näe juuri mitään.

Metsä on iso ja siellä kasvaa saniaisia. Kun aurinko siivilöityy puiden oksien lävitse, paikka näyttää satumaiselta. Siksi minä viihdyn siellä. Kun kävelen jonkin matkaa, löytyy sieltä talon rauniot, tai oikeastaan vain merkkejä siitä, että paikalla on joskus ollut talo. Muistan joskus nähneeni siellä poltettuja kirjan sivuja. En tiedä, kuka ne on polttanut, koska ei siellä koskaan ketään näy. Ja minä käyn siellä päivittäin. Vajaan kilometrin päässä on leikkikenttä, kaksi keinua ja liukumäki. Keinujen runko on ruostunut, ja kun keinuu, ketju kilisee. Toinen keinu on paljon alempana kuin toinen, menen yleensä siihen. Ja toisinaan kiipeän sinne liukumäkeen. Istun siellä korkeuksissa ja katselen maisemaa. Paljon puita, metsää. Ja jossain vähän matkan päässä talon katto.
On aivan hiljaista, tai ei aivan: linnut laulavat. Siinä on hyvä olla.

Kun palaan takaisin, näen polun reunassa variksen siivet. Ne ovat ihan kokonaiset, ja niissä on kiinni pieniä luita. Minua puistattaa. Kiihdytän askeleita, juoksen. Juoksen ojan yli sille soratielle, ja siitä pitkälle kotipihatielle.

Punainen salaattikulho on hävinnyt pöydän reunalta. Salaatti on valmista, samoin silakkalaatikko. Salaatin kastike on leveässä Arabian teekupissa. Se kastike on maailman parasta, ja siihen tulee sinappia, kermaa ja sokeria. Sokerikiteet ratisevat hampaissa, kun sitä syö salaatin kanssa. Ehkä se siksi on niin hyvää.
Tiskaan ruoka-astiat vaalean sinisessä vadissa, ja huuhtelen ne toisessa, haalistuneen punaisessa vadissa. Tiskiaine vaahtoaa, enkä malttaisi suorittaa työtä loppuun, koska vaahto on pehmeää, ja sitä on ihana puristella. Vesikin jäähtyy. Mutta loppujen lopuksi ne astiat ovat rivissä pyyhkeiden päällä, kuivumassa siinä.

Jäätelökioskille ei ole jonoa. Sinne pääsee talon takaa, aidan välistä, ja kahden talon ohitse. Kioskissa istuu vanha nainen, tanakka ja kasvoiltaan ryppyinen. Lempeä. Tottuneesti hän pyörittää jäätelöpallot, laittaa ne tötteröön, ja sujauttaa paperipussiin. Jälkiruoka on valmis.

En haluaisi saunaan, en ole koskaan erityisesti tykännyt saunomisesta. Pimeässä tilassa on kaksi isoa pataa, toisessa tulikuumaa vettä, ja toisessa kylmää. Vesi on haettu vesipostista, monen sadan metrin päästä, isoilla saaveilla, joita työnnetään kärryillä. Mennessä saavit hyppivät kärryn kyydissä, ja joskus, kun juoksin kärryn kanssa, yksi saavi putosi tielle. Tullessa saavit painavat, ja kärry on raskas työntää. Silloin toivoo, että autoja ei ajaisi tiellä yhtä aikaa. Yhdessä ohitettavassa talossa asuu vähän pelottavan näköinen mies, jolla on tumma parta. Häneen en halua törmätä, vaikka sanovat hänen olevan kiltti.

Kun auringon ja hiekan tuoksu on pesty iholta, ja pitkät hiukset tiputtavat vettä kylpytakille, pysähdyn saunan eteiseen pyörittämään pyykkikoneen kampea. Koneessa on kaksi rullaa vastakkain, ja kun kampea pyörittää, rullat pyörivät. Niiden väliin voi laittaa märät vaatteet, ja ne puristavat niistä veden pois. Miten kätevää! Tosin, silloin kun se on tosikäytössä, kammen pyörittäminen on raskasta. Nyt se pyörii kuin tyhjää vain.

Pitkä tukka on takussa, ja jokainen harjan veto tuntuu kipeältä. Vie aikansa saada se selväksi. Yöpaidassa on sinisiä kukkia, ja sen helma ulottuu lattiaan saakka. Lakanat ovat puhtaat.

Ilta-aurinko paistaa ikkunasta sisään. Lasipullon suusta otettu Jaffa hörppy tuntuu hyvältä. On raukea olo. On lauantai ilta. Pienen tytön elämä. Äiti, isä ja veli, koti, joskus -70 luvun alussa.


Pieni tyttö, joka viihtyy itsekseen. Jolla on paljon kavereita, mutta myös oma maailma. Liukumäen huipulla, saniaismetsässä. Pienessä leikkimökissä, jonka hyllyillä on Sirkku-sokeria, lasinen Jaffapullo, pahvinen kahvipaketti, sekä monia, monia maustepurkkeja. Muovisia astioita, joista kaunis Kaarina ja Rötkö-Molla saavat syödä ja juoda, sekä maailman ihanimmat siniset nukenvaunut, jotka joulupukki toi.

- En tiedä, kultaako aika muistot. Minusta se aika oli kultaa jo silloinkin. Olin onnellinen lapsi.


Nimimerkki 'Elmeri'

Kohtaamisten äärellä

Jäsenen blogikirjoitus:

Mitä kohtaaminen tarkoittaa? Netistä ei kovin selkeää määritelmää asialle yllättäen löytynytkään. Ehkä yksi parhaimmista tähän (ajan)kohtaan sopiva on Katja Aktan-Collanin blogi arvostavasta kohtaamisesta.

"Ei ole tärkeää, mitä katsot vaan miten katsot”.

Mielestäni tämä kuvaa sitä, että olemme hyväksyvinä läsnä tässä ja nyt ajatuksinemme ja tunteinemme. Tähän jaloon taitoon mm. Mindfulness-harjoitteilla voi pyrkiä ja päästä. Lähdin tarkastelemaan kohtaamisia kolmesta näkökulmasta eli itsen ja toisten kohtaaminen sekä eri kulttuurien kohtaaminen.

Itsensä kohtaaminen: Tulee kriittisesti tarkastella ihmisen olemisen tapaa ennemmin kuin yksittäisiä kohtaamisia tai tapaamisia. Toisaalta ihmisen kokonaisvaltainen kasvu tapahtuu suhteessa toiseen ihmiseen. Vertaa ikiaikainen kertomus susilapsista. Miten lasten kehityksen kävi kun susiemo kasvatti heitä vuosikausia ilman kontakteja ihmisiin.

Muiden kohtaaminen: Ihmisen tahtotila ja tietoinen asennoituminen sekä käsittely vaatii sen, että voi tai osaa olla dialogisessa vuorovaikutuksessa ja jopa ymmärtää toisen kokemusta. Erityisherkällä tosin vaarana, että ymmärtää liiaksi toisen näkökulmaa ja laiminlyö samalla itseään eli oman olemassalon tarkastelun. Lisäksi sekä itsen että toisen kunnioitus ja aitous on hyvän vuorovaikutuksen elementtejä. Vuorovaikutuksessa myös molemminpuolinen vaikuttaminen on tärkeää kehittymisen ja jopa oppimisen kannalta.

Toisaalta voitaneen puhua myös ”vuorotta vaikuttamisesta”. Kai siinäkin on jokin idea, joka minun on vaikea ymmärtää tai hyväksyä, sillä siinä kohtaa tulee mieleen ihminen, joka ottaa erivapauksia muiden kustannuksella ja liikkuu maailmassa minä-minä -mielentilassa. Häntä voisi jopa kutsua kusipääksi.

Muiden kohtaamiseen liittyy parhaimmillaan kuitenkin moninaisuus, toisten ihmisten syvempi erilaisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen/sietäminen ja hyödyntäminen. Kirjassa Moninaisuuden johtaminen -ytimessä johtajan itsetuntemus Sari Ajanko (2016) käsittelee itse- ja ihmistuntemuksen merkitystä johtamistyössä. Tarkoituksena on tiedostaa näkymätöntä, syvempää persoonien erilaisuutta sekä pohtia omaa ihmiskäsitystä. Kirjassa puhutaan mm. näköharhoista

 ”Emme näe asioita niin kuin ne ovat, vaan niin kuin me olemme”(Anais Nin). 

Siinä esitellään myös erilaisia malleja, työkalupakkia, joiden avulla käsitellä erilaisuutta. Nostan tässä esille vain pari eli aisteihin liittyen NLP (Neurolingvistic Programming) ja dynaaminen Enneagrammi, yhdeksän erilaista tyyppiä niin vahvuuksineen kuin heikkouksineenkin. Mallien haasteena voi olla jos koemme joko itsemme vääränlaiseksi tai toiset kummajaisiksi. Tällöin tietoa on kyllä saatu mutta tiedostaminen ja oppiminen (= muutos) on jäänyt toteutumatta.

Kulttuurien kohtaaminen, monimuotoisuus ja monikulttuurisuus: Tämäpä onkin jo vaikeampi juttu, sillä pitää ottaa avuksi taas kirja (kultturikentän käsikirjaksi tarkoitettu tosin) Umayya Abu-Hanna, Multikulti -monikulttuurisuuden käsikirja (2012) avuksi, koska netissä helposti, varsinkin keskustelupalstoilla, eksytään puhutaan mm. maahanmuuttajista usein perin rasistisesti. Hyvä kysymys: ”Kenen tarinaa kerrotaan ja kenelle?” Toisaalta esim. saamelaisten tavoista tai kulttuurista, ainakin muualla kuin Lapissa, on todella vähän tietoa. Millainen on monikulttuurinen työpaikka? Miten siellä tuodaan näkyviin monimuotoisuus ja -kulttuurisuus (sukupuoli, ikä, kielet ja etniset taustat jne), ja miten siellä hyödynnetään eri taustoista tulevien ja erilaisten työntekijöiden osaamiset, yhteinen monikulttuuriosaaminen? Mietipä miten hyvin kulttuurien välinen vuoropuhelu tai kohtaaminen onnistuu käytännössä? Tai milloin voimme todeta, että olemme onnistuneet luomaan olosuhteet, jossa suhtaudumme tasa-arvoisesti ja yhtäläisin mahdollisuuksin yksilöihin ja ryhmiin sekä mahdollistamme vähemmistöryhmien toimimisen osana yhteiskuntaamme? Kirja pani pikemminkin pohtimaan ja kysymään asioita. Vastaukset löytynevät päivittäisestä elämästämme; maailmantilasta, valtakunnan politiikasta, organisaatioiden toimintakulttuureista, perheistä, ystävä- ja harrastepiireistä sekä sinulta että minulta.

Merja Leppänen

Herkän oppikoulua

Jäsenen blogikirjoitus:

Miten monta on herkällä haastetta! Vaikka haluaisi elää katsellen vaan lintuja ja perhosia...

Kun kaikki sattuu. Tai kun ei jaksa loppuun saakka palaverin, luennon tai juhlan. Kun on eri mieltä ja joutuu sanomaan ei...tai opettelemaan sanomaan.

- Ai että joutuu.. opettelemaan.. sanomaan?
Sehän on ihan helppoa: ei ei eiiii. Mä ainakin sanon joka päivä jossain ei, näin toteaa ei- erityisherkkä ystävä.

Jaa. No mä en.
Meen myötä. Olen sanaton. Meen vaikeaksi.
Lähden punasena pois.


Kun sit harjoittelen sitä ei;tä, se tulee sellaisella voimalla että kuuluu pidemmällekin. Että nyt sen sitten sanoin.

Siitäpä seuraa sanomista. Siinä on sitten muut punasia kans.


Herkkä pysyköön herkkänä.

Tottakai. Mutta ei välttis alistettuna ja kynnysmattona.
Vaan opetella sanomaan ei hienovaraisesti ja samalla niin ymmärrettävästi ettei tulkinnan varaa jää. Ketään loukkaamatta. Ei!

Sen vaikutukset voivat olla huikeat.


On loppuviimeksi pakko oppia sanomaan ei, ihan tilanteen mukaan arkielämässään, ja sitten myös määrätietoisesti asioihin, joihin haluaa rajan vetää. Myös sanoa ei niihin töihin, joihin voimat eivät juuri silloin riitä, tai hauskoihinkin asioihin, joihin terveys, voimat tai aika ei riitä.

Tähän liittyy sekin, että on rajattava itseään ympäristöstä. Minun arvot ovat nämä, toisen ovat toiset. Minun on toimittava etiikkani mukaan, joku toinen toimii omansa. Toisen teot tai sanat tai ajatukset eivät saa satuttaa liikaa, niitä pitää voida välttää mahdollisuuksien mukaan tai: niihin voi opetella suhtautumaan uudella tavalla.

Keskustelu on hyvästä.

Asioita voi työstää, mutta liika ja liian pitkään jatkuva työstäminen vie voimia. Ihan fyysisesti.
Ihan kuin ajatustyö muutenkin, vie voimia sekin samalla lailla kuin mikä muu tahansa.

Ei silti lopeteta sen koommin työstämistä tai ajattelua...


Mitä paremmin tuntee itsensä ja hyväksyy itseänsä niin sitä paremmin voi pitää rajojaankin luontevasti.

Rohkeasti herkkänä, herkkyyttään tarvittaessa suojatenkin, sitä arvostaen. Kulkea omia polkujaan tai sitten mennä teitä lintujen ja perhosten.

Antaen herkkyytensä olla ja kasvaa; niin moni saa siitä iloa, minun, Sinun herkkyydestäsi.


Merja Korpisaari

Välähdyksiä menetyksistä

Jäsenen blogikirjoitus:

Heimoilusta jatkaakseni viime blogissa viittasin, hiukan huumorilla tosin, karjalaisten ja hämäläisten  heimojen erilaisuuteen. Sainkin kunnian osallistua viime viikonloppuna hämäläisiin hautajaisiin, jossa ei juurikaan surun kyyneleitä nähnyt, mutta tunnelma oli varsin harras, ikääntynyttä vainajaa sekä hänen läheisiään suuresti kunnioittava. Toki liikutuksen kyynelhelmiä jonkin verran näki sekä kuuli katkeilevia lauseita muistokirjoitusten äärellä. Toisaalta perin vierasta itselle, itkuherkälle herkkikselle, mutta toisaalta opettavaista. Miten erilailla meidän ihmisten suru näyttäytyy. Vainajan omaisten kanssa keskustellessa sain huomata, kuinka lämpimästi hänestä kaikki ajattelivat. Lisäksi lähiomaiset toivat esille myös sen, kuinka vaikeita kuoleman jälkeiset päivät ovat olleet ylä- ja alamäkineen. Seurakunnan pastori korosti puheessaan suruajan merkityksen hautajaisten jälkeenkin, eli että itkut on hyvä itkeä ja kaikki tunteet tuntea ja kohdata. Itselleni vainaja oli entuudestaan täysin tuntematon, sillä olin avecina puolisolleni, jonka suvun jäsenestä oli tällä kertaa kyse ja jota en ollut koskaan edes kohdannut.

Surun kohtaamisen historia on tosiaan muuttunut näihin päiviin eli nykyään saa avoimesti surra  ja muistella kuolleita. Surun kanssa voi elää, se muuttaa vain muotoaan. Lisäksi meille on luotu uusia kanavia käsitellä ja ilmaista menetyksiä ja surua sekä kaipausta. Toisaalta kuolema kuuluu elämään kuten luulen oivaltavani alun hautajaisissa, jotka taisivat olla perin vainajan näköiset ja hänen toiveittensa mukaiset. Toisaalta kuolema voi olla mm. äkillisesti kohdattuna valtava kriisin paikka. Esimerkiksi itsemurhamenetyksissä voi apua hakea mm. Surunauha ry:stä.


Uuden vuosikymmenen alku on ollut muutoinkin menetysten merkitsemää. Otan esimerkiksi kolme tyystin erilaista; Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotismuistopäivän, veljesten Eero ja Sakari Huovisen ainutlaatuisesti samaan aikaan ilmestyneet kirjat äidin ikävästä, kaipauksesta päästä äidin syliin sekä isän tylyydestä ja sen mysteerin selvittämisestä sekä suomalaisen kulttuuripersoonan Jörn Donnerin kuolema. Mitä nämä kolme menetyksistä kertovaa tapahtumaa ja samalla muistoa merkitsevät minulle ja sinulle tässä ja nyt? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia ne saavat meissä liikkeelle?

Holokaustin muiston pitää elää keskuudessamme, sillä tarvitsemme sen pitääksemme mielessä, ettemme enää koskaan päästä vastaavaa (massamurhia ja kidutuksia) tapahtumaan. Auschwitzista kertovan dokumentin mukaan 1960-luvun alun oikeudenkäynneissä selvisi, että entiset natsit vaikuttivat olevan aivan tavallisia ihmisiä, ei mitenkään hirviöitä. Erään syytetyn mukaan ”sain käskyn ja toteutin sen”. Iso opetus menneistä kauhuista (joita on toki runsaasti ihmiskunnan historiassa muitakin) on, että on olemassa raja jota ei saa ylittää. Ei pidä totella tilanteessa joka ei ole eettisesti kestävä.


Huovisen veljesten muistelmat ovat yksi keino jäsentää elettyä elämää sekä samalla tunnistaa itseään ja työstää omaa suruaan. Piispa Eero Huovinen oli äidin kuollessa 9-vuotias herkkä pikkupoika ja nyt kirjan ilmestyttyä hän on 75-vuotia mies. Nuorempi veljensä Sakari Huovinen kirjoitti heidän etäiseksi jääneestä isästä, joka oli perimmältään liian ankara itselleen ja samalla myös jäi etäiseksi pojilleen. Itsetutkiskeluun ja itsetunnon kasvuun sekä itsensä hyväksymiseen ”kaikkine karvoineen päivineen” on niin monta tietä ja tapaa kuin on ihmistäkin. Perustana on kuitenkin itsetuntemus, kuva siitä millainen minä olen.


Jorn Donnerin elämä on ollut pitkä ja samalla julkinen koko aikuisiän. Hänen ajatuksistaan ja joskus jopa skandaaleja aiheuttamia tekemisiään olemme saaneet seurata vuosikymmenien ajan. Hänen maineensa elää vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Donnerista kertovan dokumenttielokuvan (tekijät: Alberto Herkovits ja Olavi Linna, 2019) mukaan hän ei ollut ihan helppo tyyppi. Hän halusi olla omien sanojensa mukaan ajatteleva ihminen, mutta ei välittänyt muiden ajatuksista. Hän totesi olevansa olemassa vain joko kirjoittamalla tai elokuvia tekemällä. Hän eli omassa maailmassaan ja kasvatti omien sanojensa mukaan itse itsensä. Donner oli häpeilemättömän itsekeskeinen ja halusi ärsyttää etenkin porvaristoa, johon itsekin syntyperältään kuului. Hän koki jo lapsena olevansa erilainen eikä kuulunut joukkoon. Erään tulkitsijan mukaan Donner oli ujo ja kiltti. Ja nämä piirteet hän peitti pöyhkeilevällä ja välinpitämättömällä käytöksellä. Donner itse toteaa dokumenttielokuvan lopussa, että hänestä ei jää mitään jälkeen. Muisto jää. Hiljaisuus.


Tätä blogia kirjoittaessani olen kuin ”oudoilla vesillä purjehtija”. Asiat mitä olen tuonut esiin ovat mielestäni todella tärkeitä, mutta toisaalta koko ajan on ajatus ja tunne mukana, että onkohan tämä nyt oikein viisasta ottaa esille niinkin isoja asioita kuin kuolema, kärsimys, menetys, suru ja niihin liittyvät muistot ja kaipaukset sekä mahdolliset hämmennyksen tilat. Miten epätäydellinen maailmamme on ja minä itsekin olen. Lienee hyvä viipyä tässä hämmennyksen tilassa ja jatkaa pohtimista ja tutkailua omista lähtökohdista ja motiiveista.


Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.— Mike Dooley

Merja Leppänen