Etäisyyden luoma ahdistus ja sen hallinta meditaation avulla

 Jäsenen blogikirjoitus

Sain kimmokkeen kirjoitella ajatuksiani etäisyyden luomasta ahdistuksesta, kun kamppailin itse pitkään ahdistuksen kanssa, jota koin sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä mm. työelämässä. Sain lopulta näihin tuntemuksiin helpotusta, kun ymmärsin niiden juurisyyn ja pystyin tuomaan ne tietoisuuden tasolle meditaation avulla.

Olen huomannut, että on todella tärkeää ymmärtää itsetuntemuksen merkitys omien tuntemustensa hallinnassa ja elämänhallinnan toteutumisessa. Itsetuntemuksen kehittämisessä minua on auttanut paitsi omakohtainen tutkiskelu, myös uusien näkökulmien hakeminen omaan ajatteluun erityisesti itämaisista kulttuureista tulevien ajattelijoiden kirjoituksista.

Etäisyyden tunne luo ahdistusta

Jiddu Krishnamurti, intialainen opettaja/filosofi/kirjailija, on mielestäni parhaiten kirjoittanut ahdistuksesta ja kärsimyksesta, että sen lähde on usein havaitsemamme/kuvittelemamme etäisyys, oli se sitten etäisyyttä toisiin ihmisiin, tulevaisuudessa odottavaan asiaan tai asiantilaan, jonka haluaisimme olevan toisin. Kun kuvittelemme etäisyyden itsemme ja toisen ihmisen, tai tulevaisuuden välillä, etäisyyden tuntemuksemme synnyttää konfliktin, joka taasen aiheuttaa kärsimystä.

Otetaan muutama esimerkki etäisyyden tuntemuksista työlämästä. Ahdistusta voi aiheuttaa vaikkapa kuvittelemamme etäisyys esimieheemme: saatamme haluta häneltä tunnustusta tai huomiota. Toiveemme muodostaa välimatkan tämänhetkisen ja tulevaisuudelta toivomamme huomionosoituksen, ja toisaalta myös meidän ja esimiehemme välille.

Toinen esimerkki: saatamme olla jostain syystä huonoissa väleissä työtoveriimme, ja otamme ajatuksissamme etäisyyttä häneen. Saatamme ehkä myös toivoa, että hän huomaisi virheensä, ja kuroisi välimatkan välillämme umpeen myöntämällä meidän olleen oikeassa, mutta emme itse ole valmiita tekemään lähentymisaloitetta, koska koemme olevamme oikeassa.

Tai ehkäpä murehdimme työtehtävää, joka täytyisi saada valmiiksi tulevaisuudessa. Luomme murehtimalla näin ajallisen välimatkan nykyhetken ja tulevaisuuden välille, kun keskitymme tulevaisuuden ajatteluun nykyhetken sijaan.

Kun tällaiset etäisyyden tuntemukset oppii tunnistamaan ja saamaan hallintaan, jaksaminen muuttuu paljon helpommaksi, kun emme enää tuhlaa niihin energiaa vaan voimme keskittyä tämänhetkiseen tekemiseen ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä meillä nyt on. Etäisyyden hallinnassa huomasin, että niiden hallintaan saaminen edellyttää oman egon roolin tunnistamista etäisyyden luojana ja ylläpitäjänä, ja toisaalta kiitollisuuden tuntemista siitä, mitä minulla jo on, sen sijaan että haluaisin jotain lisää (huomiota, anteeksipyytöä, hyvitystä yms.) joltain toiselta.

Meditaatio apuna itsetuntemuksen kehittämisessä

Erityisherkkänä olen itse hyötynyt suuresti erityisesti meditaation harjoittamisesta itsetuntemuksen kehittäjänä. Meditaatiosta onkin muodostunut minulle eräänlainen ankkuri, jonka avulla saan hallittua ihmissuhteiden ja työn aiheuttamaa ahdistusta, ja myös kiinnitettyä sekä kohdistettua mieltäni oikeaan, rakentavaan suuntaan sen sijaan, että se askartelisi negatiivisten ajatusten ja tuntemusten äärellä.

Nyt aina kun tunnen epämääräisen ahdistuksen kasvavan, istun alas vaikkapa kesken työpäivän (etätöissähän tämä on superhelppoa!), ummistan silmäni ja keskityn hengittämään ja kuulostelemaan tuntemuksiani. Meditaatiota säännöllisesti harjoittamalla olen oppinut vaimentamaan omien ajatusten hälinän hyvin tehokkaasti, ja voin keskittyä kokonaan häiritsevään tuntemukseen. Kun tuntemusta aikansa tarkastelee, saattaa löytää tuntemuksen perimmäisen aiheuttajan, juurisyyn, ja voi keskittyä meditoimaan tämän juurisyyn äärellä.

Jos juurisyy on esimerkiksi omat odotukset tai pelot, meditoimalla niitä aikansa olen oppinut tunnistamaan ja ottamaan ne jatkossa haltuun paremmin niin, etteivät ne enää pääse ottamaan minua samalla lailla valtaansa. En tiedä onko sattumaa vai ei, mutta kyseessä on hieman samantyyppinen idea kuin kansanperinteessämme on liitetty loitsuihin, kun tietäjien loitsujen tehon ajateltiin muodostuvan osaksi siitä, että tietäjä osoitti niissä tuntevansa asioiden perimmäisen synnyn tai juurisyyn.

Kirjavinkki 

* Jiddu Krishnamurti Freedome from the Known.

Jussi Tikka

Kiitos

Jäsenen blogikirjoitus

Havahduin ajatukseen, että en tiennyt, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Minusta tuntuu, että olin unohtanut kaiken sen. Kaikki kiitollisuuden aihe on jäänyt yhden asian, yhden kaikkien tietämän asian alle. Kaikki tietävät, mitä tarkoitan. Inhoan sitä, että edes kirjoitan koko asiasta, mutta haluan kirjoittaa, koska se helpottaa, jäsentää ja auttaa ymmärtämään sitä kiittämätöntä minua. Kiitän siitä, että kirjoitan. Olen kiitollinen siitä lahjasta, isäni perinnöstä: että sanat soljuvat sujuvasti, kirjaimet menevät järjestykseen ja niistä koostuu sanoja, ajatuksia. Sanoissa on kaikki tunteeni, mitä sillä hetkellä, kun kirjoitan, tunnen. Nyt niissä on vihaa ja kiitollisuutta.

Aika erikoinen pari: viha ja kiitollisuus. Kiitän vihan tunteesta, isosta tunteesta, joka saa huutamaan, itkemään, kävelemään lujempaa. Siitä, mikä vihaa tällä hetkellä aiheuttaa, en kiitä. Se on se asia, jonka me kaikki tiedämme. Se yksi sana, asia, johon sisältyy koko maailma.

Mutta vihaa kiitän. Se auttaa minua jaksamaan, selviämään. Koska on pakko, koska en voi muuta. Aika usein minulle on sanottu, että meidän pitää olla positiivisia, ja uskoa, että kaikki on joskus vielä hyvin. Minä en jaksa aina uskoa, en olla positiivinen. Minä vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, estää minua, ja meitä kaikkia, elämästä täysin normaalia elämää, nauttimaan täysin normaaleista asioista. Vaikka elokuvateatterin pimeästä, karkkipapereiden rapinasta, popcornien tuoksusta. Ystävän tapaamisesta, halauksesta, kahvikupillisesta kahvilan nurkkapöydässä. Kummitätini ja -setäni näkemistä. Kuulumisten vaihtamista kasvokkain. Vanhojen, sairaiden ihmisten hienojen muistojen kuulemisesta, siitä, että kummisetäni ottaa takkini, ja laittaa sen kauniisti hengariin. Se, ettei nyt voi tapahtua niin, saa minut itkemään.

Kaipaan sitä tunnetta, kun istun pimeässä, suuressa salissa, ja odotan konsertin alkua. Sitä ihmismassan hälinää, hajuveden mietoa tuoksua, tai sitä, että seison suuren areenan lattialla, tuhansien muiden kanssa, ja ilmassa väreilee jännitys, jonka jokainen liike lavalla saa purkautumaan huutona ja käsien nousemisena ilmaan. Suurta massaa ihmisiä, jotka ovat kuitenkin yhtä, ja minä siinä massassa ihan yksinään. Rakastan sitä tunnetta, vapauden tunnetta. Nyt sitä ei ole. Ei ole, koska se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, on sitä massaa vahvempi. Vihaan sitä, että se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, erottaa meidät näin. Silti kiitän vihaa, joka auttaa minua huutamaan tämän kaiken edes hetkeksi pois. Kiitos.

Kiitän käsiäni, jotka neulovat harmaata lankaa, tekevät siitä jotain sellaista, josta saa olla ylpeä: puseron, mekon tai sukat. Kiitän siitä lahjasta, jonka äitini minuun istutti, ja äitini äiti: käsillä tekemisen lahjan. Jokainen silmukka, jonka teen, valmistaa jotain uniikkia, jotain minun itseni tekemää. Ja kun se on valmista, minusta tuntuu uskomattoman hienolta: osasin, onnistuin. Sitä se asia, jonka me kaikki tiedämme, ei voi minulta viedä. Kiitos.

Kiitän ystävääni siitä, että vaikka emme näe kuukausiin, ihan sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, hän ilahduttaa minua kauniilla tekstiviesteillä ja valokuvilla. Hän muistuttaa, miten tärkeä olen hänelle, ja miten paljon minussa on: kaikkea sellaista, minkä itse sinä kiittämättömänä aikana unohdan. Kiitän, miten hän voikin olla niin enkeli, lahja ja ilo sinäkin aikana, kun itse en muista kenenkään olemassaoloa. Ja vaikka en aina vastaisi hänen viesteihin ( lähes aina vastaan, tietenkin ), hän muistaa minua. Eikä ikinä syyllistä, vaikka voisikin tehdä niin. Kiitos.

Kiitän miestäni, joka on välillä myös sen alakuloni, itkuni ja ahdistukseni vastaanottava astia, sylkykuppi, kiitän, että hän jaksaa hymyillä ja koskettaa minua, kun istun silmät turvonneena sohvalla, eikä mikään ilahduta. Kuinka hän jaksaa rakastaa ja kertoa sen ääneen sille ihmiselle, jonka maailma on sillä hetkellä kaatunut. Ja kuinka se rasvattomalla maidolla jäähdytetty kahvi sohvalle tarjoiltuna voikin tuntua ja maistua hyvältä sillä hetkellä, kun se asia, jonka me kaikki tiedämme, ahdistaa. Minä kiitän ( ja toivon, että näin tulee olemaan aina, että hän jaksaisi rakastaa aina ).

Minä kiitän ihanaa, pyöreäsilmäistä karvakasaa, kissaani. Sille olen aina ovesta tullessani tervetullut, vaikka maailma, ja se yksi asia, jonka me kaikki tiedämme, olisi taas murjonut ja riepotellut mieltäni, silti olen sille tärkein, mieheni lisäksi. Että se aina aamulla tulee lämpimänä ja kehräävänä puskemaan jalkojani, kun kävelen sängystä keittiöön. Että se tulee kerta toisensa jälkeen pienen herkkupalan perässä, kun sitä kutsuu. Että se rakastaa, lohduttaa, on. Kiitän: kiitos.

Minä en usko, että maailma on enää koskaan entisensä. Minä en jaksa olla siinä asiassa positiivinen, koska se ei auta tilannetta, se ei poista sitä yhtä asiaa, jonka me kaikki tiedämme. Jos poistaisi, ei vuosi olisi mennyt näin. Enkä tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos olisin asian suhteen positiivisempi. Mutta kiitän minä. Kiitän niitä ihmisiä, jotka keksivät rokotteen, ja jotka sitä meille antavat. Se on mielestäni tämän ajan suurin lahja, rakkauden rinnalla. Kiitos.

Minä kiitän musiikkia, taidetta, vapaaehtoistyötä, jota saan tehdä siitä yhdestä asiasta huolimatta. Minä kiitän kyyneleistä, jotka ovat pudotessaan helpottaneet aina hetken matkaa. Kiitos.

Ja ei, en ole masentunut, ahdistunut tai surullinen kokoajan. Olen sitä hetkittäin. Ja vaikka en jaksa olla positiivinen sen yhden asian takia, jonka me kaikki tiedämme, olen positiivinen monen muun asian takia. On minulla paljon kiitettävää. Vaikka se välillä unohtuu. Niin tapahtuu ihan varmasti meille jokaiselle silloin tällöin.

Nimimerkki Elmeri

Kevään korvalla blogikirjoituksia odotellessa

Jäsenen blogikirjoitus

Kuluva kuukausi on vuoroni toimia blogi -päivittäjänä. Alkukuukausi on ollut todella hiljainen. Toistaiseksi ollut vain yksi julkaistava blogi jäsenistöltä. Lukijoitakin sillä on ollut harmittavan vähän, joten lähden tässä ihmettelemään mistähän moinen hiljaisuus johtuu?


Olisi mukava saada jäsenistöltä palautetta sähköpostiimme rohkeastiherkka@erityisherkat.fi, miten on onnistuttu sekä ideoita ja toiveita jatkoon. Ja ennen kaikkea saada kirjoituksia teiltä yhdistyksemme vapaaehtoisilta, jäseniltä ja muilta toimijoilta.


Jäsenkirjeessä ja yhdistyksen toimijoiden keskuudessa olemme aktivoineet porukkaa, mutta välillä vaan näyttää olevan hiljaisempaa. Toisaalta olisi mukava lukijoillekin, jos saisimme säännöllisesti julkaisuja eri lähteistä. Tavoitteenamme on ollut keskimäärin pari kirjoitusta per viikko, jotta aina olisi jotain julkaistavaa ja lukijoille siten uutta, mielenkiintoa herättävää pohdintaa. Toki aina voi ja kannattaa tutustua myös vanhempiin blogikirjoituksiin.


Itse olen rohkaistunut julkaisemaan ensimmäisen blogini ”Herkkis ihmissuhteiden pyörteissä” kesäkuussa 2019 eli suht heti kun liityin yhdistyksen jäseneksi. Tänään näitä kirjoituksia on kasassa laskujeni mukaan yli 20. Se ensimmäinen kerta oli jännittävin, mutta samalla palkitseva, koska tunsin itseni todella rohkeaksi ”uuden valloituksen” tapahduttua.


Tervetuloa uudet ja vanhat kirjoittajat rohkeasti herkkänä bloggaamaan!

Merja Leppänen

Tämä erityisherkkä äiti

Jäsenen blogikirjoitus

Kun esikoinen saadaan, vanhemmuus on kaikille uutta. Siitä on voinut vain lukea ja kuulla muilta, mutta oma oppimisen polku vanhemmuuteen alkaa kunnolla esikoisen synnyttyä. Vaikka meillä erityisherkillä on taipumusta pyrkiä valmistautumaan moniin asioihin parhaamme mukaan, kaikkea sitä tunnemyräkkää ei voi opetella kohtaamaan etukäteen, mitä lapsi mukanaan tuo. Joillekin enemmän positiivista ja joillekin valitettavasti myös negatiivisia tunteita ja tuntemuksia - halusi niitä tai ei.

Jokaisen meidän lapsuus vaikuttaa olemiseen omien lapsiemme kanssa. Itse olen ollut hyvin motivoitunut oppimaan kasvatukseen liittyen paljon ja olen ollut halukas selvittämään ne seikat, mitkä sopivat juuri meidän lapsille, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia ja onnellisia yksilöitä. En halua asettaa heille koskaan paineita vaan muistuttaa, että he saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, ainutlaatuisia omia itsejään. Kaikista eniten haluan kiinnittää huomiota siihen, etten vain koskaan manipuloi heitä millään tavoin, niin kuin joskus olen sortunut esimerkiksi parisuhteissa kohtelemaan toista.

Minulla on tapana suunnitella asioita p-a-l-j-o-n eteenpäin. Analysoin päässäni, mitä kannattaa tehdä ja missä järjestyksessä niin, että lapset olisivat mahdollisimman tyytyväisiä. HUOM! En puhu nyt mistään lahjomisesta, vaan ihan normaalista sujuvasta arjesta. Tiedän eläväni lasten onnellisuuden kautta, ja en pidä sit huonona. Joskus kun ottaa päähän ja lapseni hymyilevät, helpottaa oma huono olo.

Olin kerran erään vanhemman herrasmiehen seurassa. Esikoiseni oli tällöin vauva ja hän oli turvakaukalossa torkuilla kun saavuimme juuri autolla poikkeamaan kylässä. Tarkoitus oli käydä vain nopeasti niin, että vauva torkkuisi sen ajan. Vauva alkoi kuitenkin heräillä ja aloin keinuttaa turvakaukaloa. Herrasmies totesi hyvin tuimasti "älä keinuta sitä". Menin ihan hämilleni. Jatkoin kuitenkin keinuttamista. Herrasmies totesi hetken päästä uudelleen "mähän sanoin, älä keinuta sitä! Ihan turha opettaa vauvaa keinutukseen!" Hämmennyin entisestään. Siirsin vauvan kaukaloineen pöydän alle ja keinutin salassa.

Tästä tilanteesta tuli niin paha mieli. Minua alkoi harmittamaan, että mies sanoi minulle noin. Sitten  alkoi harmittamaan, että mies ei uskonut siihen, että minä äitinä tekisin oikean ratkaisun keinutellessani vauvaani. Sitten harmistuin siitä, että minun todella pitää edes puntaroida sitä, toiminko nyt kyseenalaisesti lapseni kanssa. Sen jälkeen harmitti vielä se, että päädyin salassa keinuttamaan vauvaani. 

Tämä tilanne aiheutti niin pitkän ajatusprosessin, että mieleni vain harmistui harmistumistaan ja minun oli pidettävä muutaman kuukauden tauko, ennen kuin uskalsin kohdata kyseisen miehen uudelleen.

Näin olisin hänelle halunnut sanoa:

"Totta kai keinutan lastani jos haluan. Jos välität tietää, keinutan häntä, jotta hän pysyy tyytyväisenä unessa. Jos hän herää, hän itkee, jolloin otan hänet kaukalosta ja alan imettää. Koska on talviaika, otan vielä nämä kaikki ulkovaatteetkin pois, koska hän alkaa itkeä myös kuumuuttaan. Ja ymmärrän, että vauva ei mene rikki, vaikka itkee, senhän vuoksi alunpitäen taisit kieltääkin keinutuksen. Tapanani on kuitenkin tyydyttää lapseni tarpeet mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pian. Niin hänestä voi kasvaa tasapainoin nuori neito joka tietää, että maailma ei ole kauttaaltaan paha, ja joihinkin ihmisiin ja heidän apuunsa voi todella luottaa. Ja ymmärrän sen, että tämä kaikki taitaa olla sinulle melko vierasta, koska olet sota-ajan lapsi. Silloin ei herkkyyttä tällaisiin asioihin vielä ymmärretty tai oikein ollut edes aikaa keskittyä, mutta keskustelen mielelläni kanssasi lisää kasvatusmetodeistani ja tavoistani toimia, jos koet, että ne kiinnostavat sinua."

Nämä asiat pyörivät mielessäni. Koin kuitenkin parhaakseni olla hiljaa, koska herrasmies taitaa olla Marssista ja itse olen Plutolta kotoisin. Plutolta, mikä ei nykyisin edes enää ole yksi planeetoista.

Nonna,

https://poseland.fi/kasikirjaminustasinulle/

Erityisherkän uupuminen ja työssä jaksaminen

 Jäsenen blogikirjoitus

Hei, olen Annukka. Olen HSP Suomi ry:n tuore jäsen ja kouluttaudun tänä keväänä kokemusasiantuntijaksi. Käyn läpi suurta elämänmuutosta, josta kirjoittelen ja runoilen erityisherkän sydämellä blogiini Lempeämpi minä. Nyt jaan ajatuksiani myös tänne teille.

Kirjoitan uupumisestani ja etenkin työelämässä jaksamisesta erityisherkkyyden näkökulmasta. Lisäksi pohdin, miksi me herkät olemme alttiimpia kuormittumiselle ja kerron, millaisin keinoin olen oppinut kuuntelemaan sekä suojelemaan herkkyyttäni paremmin.

Herkän sisäinen tunnemyrsky

Uuvuin ja sain ylikunto diagnoosin syksyllä 2019. Erityisherkälle uupuminen ja ylikuntoon sairastuminen ovat olleet hyvin haastavia kokemuksia. Syistä sairastumiseni taustalla ja elämänmuutoksestani voit lukea tarkemmin omasta blogistani.

Pahimpina hetkinä sisäistä tunnemyrskyäni oli vaikea sanoin edes kuvailla. Se oli kuin aavan meren valtoimenaan riehuva aallokko, joka myrskytuulen riepottelemana paiskautui sellaisella voimalla kallioiden seinämiin, että pelkkä katsominenkin ravisutti ja pelotti. Olo oli rauhaton, turvaton ja yksinäinen. Lisäksi herkille ominaisesti, halusin olla viimeiseen asti tunnollinen ja pärjätä, joten yritin vain tulla sisäisen myrskyni kanssa toimeen ja näyttää ulospäin tyyneltä. Erityisen vaikeaa oli avautua tunteistani muille ja päästää ketään lähelleni.

Uupumuksen myötä monet herkkyyteni piirteet korostuivat enkä enää osannut valjastaa ominaisuuksiani voimavaroiksi. Väsymyksestä huolimatta ylianalysoin kaikkea kokemaani ja tunteeni kävivät vuoristorataa ääripäistä toiseen. En viihtynyt lainkaan isoissa seurueissa ja mieluiten vetäydyin töissäkin sivusta seuraajan rooliin. Yksinolon ja hiljaisuuden tarve lisääntyi entisestään. Aloin pitää lähes aina kuulokkeita korvillani ja sulkeuduin omaan kuplaani. Välttelin julkisia paikkoja ja konflikteja – halusin pysyä erossa kaikista ristiriitatilanteista. Aloin vetäytyä myös perheestäni ja ystävistäni. Koin voimistuvaa tarvetta pysyä kotona, missä koin olevani turvassa aistiärsykkeiltä ja sain olla rauhassa se herkkä ylisuorittaja – kaikkine epävarmuuksineni sekä tunnemyrskyineni.

Erityisherkkä "superyksilö"

Psykologiantohtori Elaine Aron kirjoittaa: ”Olen nähnyt monta kertaa, kuinka herkät ihmiset kompensoivat erilaisuuttaan ryhtymällä supernaisiksi ja -miehiksi. Heidän työnantajansa eivät arvatenkaan luopuisi heistä mistään hinnasta. [ – – ] Mutta koettaessaan täyttää supernaisen roolin, josta on suorastaan tullut naisten uusi malli, herkkä nainen toimii itseään vastaan ja vaarantaa terveytensä.” Moni erityisherkkä tunnistanee itsensä tästä kuvauksesta – ja ainakin omalla kohdalla se osuu ja uppoaa. Yritin elää ”supernaisen elämää" ihan liian pitkään.

Tunnollisuuden, täydellisyyteen pyrkimisen ja suorittamisen taustalla on etenkin erityisherkkyyteni. Minulla on aina ollut vahva halu auttaa tai tehdä vähintään oma osuuteni yhteisistä asioista ja sekin tietysti mahdollisimman hyvin. Olen huolehtinut myös siitä, että teen joka kerta lupaamani ja vähän enemmän. Olen lapsuudesta asti ottanut vastuunkantajan roolin – oli kyse sitten vanhempien auttamisesta kotitöissä, pikkusiskon hoitamisesta, kouluaikoina ryhmätöistä, urheilujoukkueen kapteenin roolista tai myöhemmin työpaikalla suoriutumisesta. Se, että olen saanut vastuusta ja minuun on luotettu – niin kotona kuin sen ulkopuolellakin – on tuntunut hyvältä, mutta samalla työkuorma ja -vastuut ovat hivuttautuneet koko ajan raskaammaksi taakaksi kantaa. Ja vähitellen supernaisen saappaatkin alkoivat ihan kunnolla hiertää.

Erityisherkkä työelämässä

Erityisherkän jaksaminen on haaste etenkin nykyisessä tehokkuus- ja tuottavuuslähtöisessä työelämässä. Töissä vastuuntuntoisuus ja tunnollisuus ovat toki hyviä piirteitä, mutta liiallisena ne muodostavat riskin ylikuormitukselle. Lisäksi ne ovat ominaisuuksia, jotka on aina nopeasti huomattu, joten harteilleni on kertynyt paljon kannettavaa. Ja turhan helposti olen ottanut vastuualueet tai lisähommat hoitaakseni – enkä ole osannut kieltäytyä. Olen tottunut tekemään paljon töitä, venymään ja kestämään paineita, mutta herkkyydestäni johtuen olen kuitenkin altistunut normaalia helpommin myös väsymiselle. Työmäärän lisäksi reagoin herkästi työympäristön muihin haasteisiin – niin psyykkisiin kuin fyysisiinkin.

Normiherkkä ihminen voi sietää paremmin työpaikan ongelmia, kuten huonoa johtamista, työyhteisön ihmissuhdekiemuroita tai huonoa energiaa, mutta itse alan oireilemaan epäkohdille nopeasti. Erityisherkälle työpäivän monet sosiaaliset kohtaamiset, tehtävien hektisyys, intensiiviset palaverit ja monien tuntien koneella työskentely ovat helposti myös hyvin kuormittavia. Työpäivästä palautuminenkaan ei tapahdu hetkessä. Lisäksi kannan herkästi huolta työyhteisön yleisestä hyvinvoinnista, yhteisistä projekteista tai työpaikan muista murheista. Kun tähän lisätään herkkien tavallista suurempi tunne- ja aistiherkkyys sekä tarkasti ja syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä, voimme helposti ajautua uupumisen kierteeseen – etenkin, jos muu elämä ei ole tasapainossa eikä palautumiseen ole varattu tarpeeksi aikaa.

Koen, että parhaiten jaksan työssäni, jos saan toimia mahdollisimman itsenäisesti omassa rauhassa ja saan vaikuttaa mahdollisimman paljon työni sisältöön sekä työskentelytapoihin. Monilla herkillä on vahva sisäinen ohjautuvuus, joten olemme usein motivoituneita ja oma-aloitteisia työssämme. Uskallankin väittää, että mikäli meidän henkilökohtaiset ominaisuutemme otettaisiin paremmin huomioon esimerkiksi työn suunnittelussa ja mitoittamisessa, myös meidän herkkien vahvuudet pääsisivät loistamaan paremmin ja uupumisten määrä vähentyisi. Henkilökohtaisten ominaisuuksien huomioimisesta on maininta ihan työturvallisuuslaissakin, yhtenä työnantajan velvollisuutena, mutta toki jokaisen tulee kantaa myös oma vastuunsa.

Mitä olen oppinut?

Ennen 30 vuoden ikää olen ehtinyt käydä läpi muutamia kevyempiä uupumisen jaksoja – ensimmäisen jo abiturienttina. Kuitenkin vatsa tämä viimeisin totaalinen loppuunpalaminen havahdutti minut siihen, miten vähän olin antanut arvoa, huomiota ja tilaa omille tunteilleni ja tarpeilleni – herkkyydelleni. En ollut ohjautunut sisältäpäin, vaan annoin ulkoisten tekijöiden kuten työn, ulkonäön ja yhteiskunnan normien ohjata elämäni suuntaa. Lopulta ymmärsin, että minun on itse huolehdittava siitä, ettei uutta uupumista pääse enää koskaan tapahtumaan. Olen opetellut siirtymään vähitellen suorittamisesta olemisen tilaan ja sitä kautta antautumaan elämälle.

Vaikka olen tiennyt herkkyydestäni jo vuosia, vasta nyt olen aidosti ymmärtänyt myös sen, kuinka olennaista ärsykekuorman säätely ja sopivan vireystason ylläpitäminen on uupumisen välttämiseksi. Koen tärkeäksi tutustua entistä paremmin itseeni ja omaan yksilölliseen herkkyyteeni – vuosien ajan unohdin pitää huolta siitä sekä kehon ja mielen välisestä yhteydestä. Etenkin meillä erityisherkillä kokonaisvaltaisella itsestään huolehtimisella on suuri merkitys hyvinvoinnin kannalta.

Olenkin tarkempi nykyään siitä, että työ- ja elinympäristöni ovat suotuisampia herkkyydelleni ja siitä, että elämässäni on tarpeeksi aikaa levolle. On tehnyt hyvää tarkastella kotiani, työtäni, harrastuksiani ja ihmissuhteitani siitä näkökulmasta, tukevatko ne omaa hyvinvointiani, lisäävätkö ne merkityksellisyyttä elämääni ja tarjoavatko ne tarpeeksi aikaa rauhoittumiselle. Aina elämää ei toki voi hallita eikä kaikkeen pysty vaikuttamaan, mutta silti voi opetella joitakin arkea helpottavia tapoja, joilla voi keventää päivän aikana kertynyttä kuormitusta. Helpotan omaa ylivirittyneisyyttäni esimerkiksi kirjoittamisella, joogalla, luonnossa liikkumisella ja avantouinnilla.

Herkkyys ei ole heikkoutta

Elämänmuutokseni myötä arkeni on rakentunut vähitellen uudenlaiseksi – näin myös herkkyyteni ominaisuudet pääsevät paremmin oikeuksiinsa enkä koe elämää jatkuvana selviytymisenä. Opintovapaalle jääminen ja muutto saaristoon ovat olleet isoimmat konkreettiset muutokset omassa elämässäni, mutta pienemmilläkin muutoksilla pystyy vaikuttamaan. Olen myös antanut itselleni luvan olla haavoittuvainen ja rohkeasti keskeneräinen, joten kipuilen herkkyyteni kanssa hetkittäin edelleen ja itsensä puolella oleminen on jatkuvaa harjoittelua.

Kompurointi kuitenkin näyttää koko ajan jotain uutta itsestäni ja matkan varrella opin paremmin elämään itseni näköistä elämää. Herkkyys ei ole heikkoutta siitä huolimatta, että se lisää riskiä hermoston uupumiselle ja ylikuormittumiselle. Koen erityisherkkyyden myös monella tavalla vahvuutena ja elämääni rikastuttavana ominaisuutena.

Näillä opeilla suojelen herkkyyttäni:

1. Olen opetellut olemaan itseni puolella ja puhumaan itselleni lempeämmin sekä armollisemmin. Haluan jatkossa olla itse itseni paras ystävä ja puoliso.

2. Olen opetellut arvostamaan ja kuuntelemaan itseäni. En enää suorita elämääni, vaan opettelen lempeämpää tapaa elää. Kuuntelen kehoni viestejä ja arvostan niitä: en vaadi itseltäni liikoja, annan itselleni välillä luvan vain olla ja huolehdin riittävästä levosta.

3. Olen opetellut rakentamaan rohkeasti oman näköistä arkeani ja tekemään siitä merkityksellisempää. Olen muuttanut kaupungista saaristoon ja jäänyt opintovapaalle. Olen ottanut enemmän aikaa itselleni ja kuunnellut sisäistä ääntäni.

4. Olen opetellut ottamaan herkkyyteni paremmin huomioon arjessani ja elämänvalinnoissani. Rutiinit ovat minulle tärkeitä ja ne auttavat jaksamaan: iltaisin menen ajoissa sänkyyn ja luen hetken kirjaa ennen nukkumaanmenoa, rauhoitan aamut, syön säännöllisesti ja käyn viikottain uimassa meressä. Opettelen myös pitämään rutiineista lempeästi kiinni.

5. Olen opetellut pysähtymään kiitollisuuden äärelle. Pidän kiitollisuuspäiväkirjaa, muistan kiittää useammin läheisiäni ja opettelen päivittäin olemaan enemmän läsnä hetkessä.


Linkki blogiin: https://lempeampimina.blogspot.com (Löydät minut myös Instagramista ja Facebookista @lempeampimina)

Lähde : Aron, Elaine 2014: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde