Jäsenen blogikirjoitus:
Katson ikkunasta ulos. Auringonsäteet leikittelevät kuusenoksalla. Kuuset peittävät näkymän autotielle. Kuuset muodostavat aidan. Tuo aita vaikutti omaan ostopäätökseeni suuresti, kun ostimme tämän talon yhdessä avopuolisoni kanssa. Tunteet vaikuttavat ostopäätökseen enemmän, kuin muut syyt, sanotaan. Miellän itseni kuitenkin analyyttiseksi, jopa liian varovaiseksi. Haluan varmistua kaikista päätöksistäni. Haluan pitää sydämeni, pääni ja intuitioni linjassa ja saada myös parhaat mahdolliset lopputulokset. Päätökset ovatkin vaikeita. Et voi AB-testata elämääsi. Kun toimit oikein itseäsi kohtaan, saatat saada ristiriitaiset äänet sisälläsi vaimenemaan, mutta se ei tarkoita, että elämäsi muuttuu (ainakaan välittömästi) helpommaksi. Välillä se on jopa päinvastoin.
Nyt kun katson kuusiaidan heiluvien oksien leikittelyä tuulessa en voi, kuin kyseenalaistaa kaiken egoani hivelevän analyyttisen kyvykkyyteni. ”Hyvä sijoitus/alue/pohja…” Järki sanoi. Huolellisesti tehdyt, excelimäisellä desimaalitarkkuudella laskelmoidut suunnitelmat, ettei vain tulisi tehtyä huonoa ostopäätöstä. Ja entä se (loppupeleissä) tärkein päätös kaikista, tulenko minä viihtymään täällä (koska mistä elämässä on oikeasti lopuksi kyse)? Siihen en voinut tietää vastausta, mutta kuusiaita kaikessa jykevyydessään vakuutti minulle, että tässä on hyvä. Vastaus löytyi lopulta sisältäni tunteiden johdattelemana. Totuus on, että kuusiaita tuo tieltä kantautuvien autojen ääniä ja betonikonkretian kovia kulmia vastaan pehmentävän suojakerroksen minun ja maailman välille. (Välitän sinusta suuresti maailma, mutta välillä haluan koteloitua, haluan ympärilleni kerroksen, haluan ympärilleni tilaa. Ja se tilakaan ei ole aina fyysistä, se on henkistä avaruutta. Tilaa ajatella, olla rauhassa, se on hiljaisuutta, jotta voin saada yhteyden sisälläni sijaitsevaan rajattomuuteen.)
Pysähdyin pohtimaan tätä, kun olin katsomassa YouTube-videota erityisherkkyydestä kanavalla Slow is Beautiful. Minulla ei ollut minkäänlaista ideaa alkaa kirjoittamaan tätä tekstiä juuri nyt. Eräs lause videolla kuitenkin toimi inspiraationlähteenä. ”Ymmärsin, etten ollutkaan ujo, vaan tarvitsen aikaa tottua tilanteisiin, joissa on paljon aistiärsykkeitä.” Pidän mielessä ajatusta, kun pohdin kokemustani ryhmähaastattelutilanteesta. Työelämä, tuo harvoin eritysherkkiä ainakaan suopeudella katsova kenttä monenlaista organisaatiota ja toimijaa. Osallistuin taannoin ryhmähaastatteluun. Minulle tuli yllätyksenä se, miten kokonaisvaltaisesti vaikuttava tilanne se oli allekirjoittaneelle erityisherkälle. Monesti psyykkaan itseäni jännittäviin tilanteisiin ja ajattelen, että kyllä se siitä, ja näin myös uskon. Ryhmähaastattelussa ajattelin samoin ennen siihen osallistumista. Jälkikäteen soimasin itseäni siitä, että pääsin vauhtiin (taas jälleen kerran) vasta haastattelun loppuvaiheessa. Onneksi saimme kirjoittaa palautetta haastattelusta edes paperinpalaselle, jonne vuodatin katkeransuloiset terveiseni ja ammensin rehellisyydestä, että kiitos tästä, terveisin hiljainen hissukka. (En oikeasti sanonut sitä ihan noilla sanoilla, vaikka ankara ääni sisälläni soimasikin.) Luovutin työn suhteen. Suureksi yllätyksekseni puhelimeni soi, ja minut kutsuttiin silti töihin.
En voi silti sanoa haastattelun olleen kohdallani mikään hyökyaaltomainen onnistumisen kokemus siitäkään huolimatta, olinhan sanonut vain vähän. Meitä oli noin kahdeksan henkeä haastateltavana, kaikki entuudestaan tuntemattomia toisilleen. Jokin minussa meni haastattelun alettua prosessointitilaan, kuten usein käy vähänkään isommissa ihmisporukoissa, etenkin tuntemattomissa, ja olin haastattelun alusta asti tarkkailijan roolissa. Pelasimme kysymyspeliä, jossa kukin toi omia ajatuksiaan esiin aikapaineessa, mutten itse ollut varma, mihin väliin tunkea omat prosessoimattomat ajatuksentynkäni. Verbaalipingiksen lyöntivuorojen välit sen kuin tihentyivät, enkä tiennyt, kysynkö vuoroa puhua vai otanko tilan itselleni vaan, milloin ja keneltä, tarkkailin koko huonetta, kuka oli sanomassa mitä ja veisinkö joltakin toiselta puheenvuoron, en halunnut tehdä sitä. Ajatukset ja paniikki alkoivat muodostua sisälleni sekalaiseksi möykyksi, joka pyrki ihohuokosistanikin pinnalle ja taistelin vastaan sekä aikaa, että sisälläni möyriviä lukuisia ristiriitaisia ajatuksia. Kävin enemmän dialogia sisälläni, kuin päältäpäin olisi ehkä saattanut uskoa. Hiljaista sisälläni ei kuitenkaan ollut. Erilaisten ihmisten energiat huoneessa risteilivät ja sekoittuivat toisiinsa pikkuisen huoneen sisäilmassa ja poukkoilivat sinne tänne. Mukana olivat myös äänenpainot, desibelit, hajut, liikkeet ja ylipäätään tilanteen absurdius ja ahdistavuus yleisellä tasolla. Minua tarkkaillaan, nyt pitää suoriutua, ja esittää ehkä olevani jotain, jota en usko olevani. Sosiaalinen ja uusiin tilanteisiin jouhevasti hyppäävä, sitähän he hakevat tällä tavalla? Miksi muuten tämä painajaismainen haastattelutapa? Näin vielä päässäni kiusasin itseäni, sitähän he kuitenkin hakevat, joten ”nyt vaan rooli päälle”. Rooleissa on vaan se paha puoli, että jos roolit eivät ole itsemme valitsemia vaan päällemme pakotettuja pakkopaitoja, saattavat ne tuntua luontomme vastaisilta ja kuormittavat meitä pitkässä juoksussa. Tilanne oli sitä paitsi kaiken lisäksi outo, kilpailimmehan myös toisiamme vastaan. Se soti vastoin kaikkea minussa. Mutta ”sellaistahan se on”. Eikä kukaan tunnu ajattelevan toisin. Vai ajatteleeko?
Näin jälkikäteen olen saanut voimaa siitä, että olin haastattelussa järkeänikin (eli ulkopuolisten odotusten ja vaatimusten sisäistämistä) vastaan oma itseni. Reflektoin haastattelun jälkeen palautelapulle, että olen tarkkailijaluonne, joka syttyy hitaammin ja että käytän pikemminkin hiljaista vaikutusvaltaa toisiin, mikä ei ole välttämättä kovin kovaäänistä tai päällekäyvää, mutta se on tehokasta. Pohdin asioita syvällisesti ja teen tarkkoja havaintoja ihmisistä. Kun ymmärrän ihmisiä ja olen heidän kanssaan vähän tutumpi, osaan kyllä ilmaista itseäni. Huomioin asioita ryhmädynamiikasta ja huomaan herkästi, miten toisten sanat ja teot vaikuttavat muihin. Siksi pyrin aina keskustelemaan tavoilla, jotka sopivat juuri niiden ihmisten tyyliin ja energiaan, joiden kanssa vaihdan symbolisia merkityksiä toisiin.
Noh, mikä tässä kokemuksessa on ollut parasta? Minut valittiin tehtävään sen perusteella, etten esittänyt olevani muuta, kuin mitä olen. Samanaikaisesti haluan tuoda esiin kaikkien itsensä erityisherkiksi, ujoiksi tai introverteiksi tarkkailijoiksi mieltävien vahvuuksia ja oikeuksia olla omanlaisiaan, vaikka ajatusteni esiintuonti tapahtuisi esimerkiksi paperilla. Opin hyväksymään tämän positiivisen kokemuksen myötä sen, että voin kelvata myös omana itsenäni. Ja aion nostaa esille jatkossakin omia hiljaisia vahvuuksiani ja olla peittämättä totuutta itsestäni tai yrittää mukautua johonkin tiettyyn muottiin. Täten toimimalla tiedän toimivani oikein, ja se on kaikista tärkeintä. Ehkä siitä seuraa myös jotain hyvää.
Nimim. Kuunsirppi
(Kuva: Pixabay)
