Sisukseni suorastaan hyppelivät ilosta, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta lukea Nitta ”Keijumuori” Käen herkkyyskirja Tuulihattu – Ajatuksia ja kokemuksia erityisherkkyydestä. Olisin lukenut kirjan myöhemmin muutenkin, mutta enemmän kuin mielelläni kirjoitan siitä myös omia ajatuksiani, ja pohdin, millainen lukukokemus se tällaiselle toiselle erityisherkälle oli.
Kirja odotti postilaatikossa keskiviikkona iltapäivällä, kun tulin töistä. Ajattelin, että vilkuilen sitä hieman, koska en malttanut odottaa pääseväni sen pariin. Olin tutustunut Nittaan HSP-Kokemusasiantuntijakoulutuksessa, jossa hän oli avannut hieman omaa herkkyystarinaansa ja sitä, millaista oli 1950-luvun maaseudun kasvattina olla ”Tuulihattu”, jalat ilmassa leijaileva haaveilija, mutta jonka äiti olisi halunnut kasvattaa lapsestaan pärjäävän ja työteliään ”jalat maassa” olevan, tolkullisen ihmisen. Olin innoissani päästessäni tutustumaan Nittan tarinaan paremmin, ja hups, huomasin, että kello 22.00 olin lukenut koko kirjan loppuun! Se ihan kirjaimellisesti imaisi mennessään. Liimasin kirjan sivuun lukemattomia muistilappusia kohtiin, joihin haluan palata uudelleen ja makustella niiden viisaita ajatuksia. Tekisi mieli vaikka jokaisesta niistä kirjoittaa oma kirjoituksensa! (Sekin lienee yksi luovan herkän kirouksista, että kaikkea haluaisi pohtia niin maan perusteellisesti.)
Vaikka kirja on myös tietokirja herkkyyden tyypillisistä ominaisuuksista, sen painopiste on kuitenkin tarinoissa ja omissa kokemuksissa: millaisissa tilanteissa herkkyys on noussut elämän varrella esiin ja millaisiin kohtaamisiin ja tapahtumiin sen vuoksi on saanut joutua. Selailtuani sisällysluetteloa ehdin jo pelätä, että mukana olisi ollut kuivaa teoriaa, mutta helpotuksekseni huomasin, että kaikki tieto herkkyydestä oli ripoteltu tarinoiden sekaan pilke silmäkulmassa. Tarina ei etene kronologisesti aikajärjestyksessä, vaan Nitta on ottanut aiheita, joiden näkökulmasta tarkastelee oman elämänsä kokemuksia. Nittan mukana pääsin vierailemaan mm. shamaanikoulutuksessa, Pariisin kapeilla kujilla, ja tietysti siellä 1950-luvun maatilalla, jossa väsynyt äiti yritti pitää yksin huolta kaikesta. Pystyin niin näkemään tuon pienen ”tuulihattutytön”, joka vain olisi halunnut kauniit kengät ja joka niin syvästi lumoutui kauniista saduista ja tarinoista.
Nitta kirjoittaa monessa kohtaa, ettei hän ole kovin teoreettisen tiedon ystävä, eikä kirjanpitäjänkoulutuksellaan ymmärrä vaikeita käsitteitä. Huomaa kuitenkin selkeästi, että tällä kirjoittajalla on sisällään hyvin toisenlaista tietoa, ymmärrystä ja elämänkokemusta ja sitä on PALJON. Mielestäni aivan liian vähän pidetään tällaista hiljaista tietoa arvossa, kaiken pitäisi jotenkin olla mitattavissa tai määriteltävissä! Pidin siitä, ettei kirjassa yritettykään lähestyä asioita tieteen tiukkojen raamien kautta, vaan hyvin avoimin silmin ja sydämin. Nitta ei aseta itseään minkäänlaiseen laatikkoon, vaan on uskaltanut olla avoin kaikenlaisille poluille ja mahdollisuuksille: erityisherkkyys on MINUN kohdallani tällaista.
Kokemukset ja tarinat tekevät kirjasta helppolukuisen, joten siihen on helppo tarttua sellaisenkin, joka ei omaa herkkyyttään välttämättä tieteellisestä tekstistä tunnista. Helppolukuisuus ei tässä tapauksessa tarkoita yksinkertaisuutta, vaan mitä suurimmissä määrin hyvin monipuolista näkemystä siitä, mitä elämä voi tarjoilla. Asiatekstiin tottuneelle tällainen avoimuus voi kuitenkin aiheuttaa nieleskelyä, mikä mielestäni olisi kuitenkin vain ihan suotavaa ja silmiä avaavaa. Sillä, onko joku kokemus mitattavissa, ei ole aina lopputuleman kannalta yhtään mitään merkitystä.
Tunnistin itseni helposti herkkien ominaisuuksista: siitä, miten huomaa kauneutta pienissä asioissa, aistii tunnelmia ja vivahteita isosti, pohtii kaikkea syvällisesti ja monimutkaisesti (myös asioita, joita toiset eivät jaksa ollenkaan miettiä), tuntee loputonta empatiaa kaikkea elollista kohtaan, sekä kokee pakahduttavia tunteita jokaisessa hetkessä. Nuoruudessani pidin näitä huonoina ominaisuuksina, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ymmärrän niiden olevan valtava lahja, jota kaikilla ei ole. Nittan kirja vahvisti tätä käsitystä entisestään ja muistutti mieleen, miten tärkeää on pelata juuri niillä korteilla mitä on saanut, ja oikeasti käyttää niitä hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Vaikka miten rajoitetaan ja estellään, silti tulee jossain kohtaa se hetki, jolloin voi ruman ankanpoikasen tavoin muuttua joutseneksi. Nittan oma historiapolku ei ollut ollenkaan helppo, mutta viimein hän on voinut murtautua ulos kuorestaan ja elää juuri sellaista herkkää elämää kuin haluaa.
Luvun 2 lopussa, jossa Nitta kertoi kiinnostuksestaan kanavointiin ja henkimaailmaan, jouduin hieman yskähtelemään, sillä en ole tottunut siihen, että tällaisista asioista kerrottaisiin kovin avoimesti. Huomasin itsekin pohtivani, että ”Apua, mihin tämä kirja nyt on menossa?”, koska itse en koe olevani esimerkiksi mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen, tai ainakaan (vielä) kokenut mitään omakohtaista ja suurempaa vetoa henkisiin tai ”normaalien” aistien ulottumattomissa oleviin asioihin. Mietin myös, miten tämä liittyy varsinaisesti erityisherkkyyteen ja tuleeko tästä lukijalle nyt helposti se olo, että kaikki erityisherkät juttelevat iltaisin enkelien kanssa? (Minulle ei tullut sellaista oloa, mutta sellaiselle henkilölle, joka ei tiedä herkkyydestä mitään, mietin, voisiko se luoda tällaisia outoja ja epätosia yleistyksiä.)
Luin kuitenkin rohkeasti eteenpäin, sillä oli hykerryttävää lukea, miten Nitta jutteli tällaisten henkien kanssa, kuin ne kuuluisivat ihan normaaliin arkipäivään – ja hänellä kuuluvatkin. Tajusin, että vaikka tällaisia ajatuksia pidetään tässä yhteiskunnassa helposti ”huuhaana” ja niiden julistajaa vähintäänkin höpsähtäneenä, Nittan kertomusten taustalta tavoitin sen, miksi henkisyys on hänelle niin tärkeää ja miten hän kokee sen olevan yksi osa herkkyyttään. Kaikille se ei ole olennaista ja Nittalle se on aivan fine.
Keijumuorilla ei ole aikomustakaan julistaa näitä ainoiksi oikeiksi totuuksiksi, vaan hän nimenomaan haluaa rohkaista jokaista kulkemaan sitä omaa polkuaan ja tekemään asioita, jotka tuntuvat omilta ja hyviltä. Hänen tarinansa ovat HÄNEN tarinoitaan ja kokemuksiaan henkisyydestä, mutta hän silti koko ajan kehottaa etsimään omaa totuutta ja omia luontaisia taipumuksia täysin riippumatta mistään uskonnoista tai suuntautumisista. Jos HÄN haluaa olla Keijumuori, se tuskin on keneltäkään toiselta pois, ja nimenomaan sen herkkyyden ja omanlaisen elämän kautta hän voi kohdata avosylin kaikki erilaiset ihmiset ja ajatukset. Mieleeni jäi esimerkiksi kohtaamiset juna-asemalla ”harmaan pukumiehen” kanssa sekä tatuointiliikkeessä nuoren miehen kanssa, jolla oli ”komeet bootsit”. Näissä kohdin oli pakko hymyillä ja toivoa koko sydämestään, että maailmassa olisi niin paljon enemmän yhtä avarakatseisesti ajattelevia ihmisiä.
Nittalle käytännössä MIKÄÄN ajatus ei ole mahdoton, vaan enemmänkin kiinnostava mahdollisuus: ”Hei, kerro lisää!” Kohdassa, missä Nitta levitteli ympärilleen ”kultahippuja”, alkoi melkein itkettää se, miten kauniisti ihminen voi toisista ajatella. Ehkä joku pitää hyvinkin mielipuolena sitä, joka tulee kadulla heittelemään kultapölyä toisen niskaan (vaikka kysyisikin siihen luvan), mutta helposti jää huomaamatta kuitenkin taustalla oleva ajatus hyvän, ilon, pienten hetken kauneuden ja valon levittämisestä. Onko se keneltäkään erityisesti tässä maailmanajassa pois? Jokainen meistä tarvitsisi ison kasan taikapölyä niskaamme!
Nitta on selkeästi valjastanut koko herkkyytensä tällaisen valon, ilon ja onnellisuuden levittämiseen. Se on hänen mielestään hänen tehtävänsä: tuoda toivoa ja iloa maailmaan, ja kannustaa olemaan juuri niin höpsö ”tuulihattu” kuin tuntee olevansa. Ettei omanlaisuus ole mitään luksusta, vaan jokaiselle kuuluva perusoikeus. Oikeastaan mikään tapa elää tai olla ei ole väärin, kunhan se ei satuta ketään muuta. Nittan mielestä ihminen, joka uskaltaa antaa oman valonsa loistaa, kyllä väkisinkin tarjoaa muulle maailmalle jotain hyvää.
Jäin miettimään, miten tuota asennetta voisi opettaa omille lapsilleen? Koska olen itse kotoisin kasvatuspsykologian alalta, teen töitä ruuhkavuosivanhempien arjen keventämisen kanssa sekä pohdin usein itsekin sitä, miten voisin olla samaan aikaan hyvä äiti ja herkkä ihminen, minua kosketti erityisesti Nitan kannustava ja lempeä ote vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään. Hän kannustaa lempeästi meitä vanhempia huomioimaan oman lapsen erityislaatuiset ominaisuudet: ”Vanhempien tulee ymmärtää ja hyväksyä, ettei siihen saa kuulua heidän omat toiveensa ja tahtonsa siitä, millaisen elämän he lapselleen haluaisivat, vaan yksinomaan lapsen elämän ohjaaminen kuulemaan itseään ja omaa syvempää suuntautumistaan, omia lahjojaan ja kykyjään.” Tästä ajatuksesta liikutuin ja tajusin, ettei vanhemman ole tarkoituskaan tehdä kasvatuksesta niin kauhean vaikeaa. Miksi sen pitäisi olla tietynlaista tai mennä tietyllä tavalla, jos päämäärä on joka tapauksessa tuo? Miten se on niin vaikeaa pitää mielessä?!
Minua liikutti valtavasti myös Nittan taito ”höntsäillä” ja ”käydä tyhjäkäynnillä”, eli elää elämäänsä ilman ulkopuolelta tulevia turhia ”pitäisi-asioita”: jos ei huvita tänään tehdä tätä, en tee, vaan jossain kohtaa tulee se hetki, että huvittaa. Tietysti arjessa on paljon asioita, jotka on tietyllä tapaa pakko tehdä, mutta jos arki alkaa muuttua selviytymistaisteluksi (mitä se helposti tekee), voin aina palata Nittan ajatukseen tyhjäkäynnin tärkeydestä: juuri tuossa tilassa ajatus kukkii ja luovuus pääsee valloilleen. Eikö SE juuri ole elämässä tärkeää, että saa toteuttaa omaa itseään ja tehdä asioita niin kuin ne tuntuvat itsestä hyviltä? Ei se, onko ruoka pöydässä klo 16, eikä se, onko pyykit mankeloitu kauniisti. Tämän todellakin aion ottaa tiukemmin oman elämäni ohjenuoraksi. Olen sen tiedostanut kyllä, mutta aina se johonkin unohtuu. Nittalta sain siihen nyt lopullisen luvan. Kiitos Keijumuori!
Koko kirjan ajan mukana kulki ihana lapsenomainen uteliaisuus ja leikkisyys, joka meiltä aikuisilta tipahtaa valitettavan usein tienposkeen. Itse ainakin koen tällaisen ”höpsöyden” tärkeäksi osaksi minua. Muutenkin sain kirjasta paljon rohkaisua olemaan juuri sellainen kuin olen ja hyödyntämään omaa herkkyyttäni. Löysin Nittan tarinasta paljon samaistumispintaa: nuorena halusin niin kipeästi olla samanlainen kuin muut, kunnes tajusin, ettei se vain onnistu. Tunnistan itseni niin paljon ”tuulihattuna” olemisesta: en sovi tähän ja tähän muottiin, enkä halua sopiakaan, haluan vain olla MINÄ, jalat pikkuisen irrallaan tästä kummallisesta todellisuudesta. Toivon, että itsekin kahdeksankymppisenä viuhtoisin vielä menemään Nittan tavoin värikkäässä mekossa, kirjoittaisin ja käyttäisin muutenkin aikani hyvän jakamiseen ja kaikkeen ihanaan luovaan tekemiseen. Ah, sellainen haluan sittenkin vielä olla!
Kirjaa lukiessa tuli olo, että lukisi jotain todella vanhaa, ikiaikaisia viisauksia sisältävää teosta, joka kuitenkin on tuotu tähän päivään huumorinkukan kera. On hykerryttävän hauskaa nähdä sielunsa silmin, miten iloista ja vapauttavaa Nittan itselleen luoma uudenlainen arki on. Se ei ollut itsestäänselvyys, ei ollenkaan, sillä hänen ”tuulihattumaisuutensa” oli todellakin tuohon aikaan kaikkea muuta kuin suotava ominaisuus. Kirjan nimi ”Tuulihattu” tiivistää minusta hauskasti ja oivallisesti koko kirjan idean: ei haittaa, jos on vähän tuulihattu, oli se sitten erityisherkkyyttä tai jotain muuta, mutta kyllä maailmasta tulisi paljon parempi paikka, jos laskelmien, tilastojen ja sotimisen sijaan näkisimme ja kuulisimme toisemme aidosti ja sydämen kautta – mikä on meille kaikille erityisherkille tyypillistä. Mieleeni on jäänyt erityisherkkyystutkija Sylvi-Sanni Mannisen lausahdus: ”Jos maailma olisi täynnä erityisherkkiä, sotia ei olisi.” Voi kunpa saisimme maailman johtajiksi empaattisia ja ihania erityisherkkiä, jotka osaavat ajatella muutakin kuin omaa napaansa ja ymmärtää isoja kokonaisuuksia! Nittankin mukaan entisaikojen viisaista heimojohtajista ja huolenpitäjistä ollaan siirrytty johonkin aivan muuhun, laskelmoivaan ja omaa etua ajavaan egoiluun. (Ja tässä on lopputulos!)
Keijumuorin välittämä sanoma on (ainakin omasta mielestäni) tämä: erityisherkkyydessä on niin paljon hyvää, mutta sitä ei vain vielä tarpeeksi ymmärretä eikä osata ottaa käyttöön. Herkkyyden ei tarvitse olla (vain) syvää henkisyyttä (vaikka toki se voi olla sitäkin), vaan se on taito aistia, nähdä, kuulla, ymmärtää ja ajatella isosti, reilusti boksin ulkopuolelta ja hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, omine ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Herkkyys on yksi ominaisuus, jolla tästä maailmasta voidaan todellakin tehdä parempi paikka meille kaikille.
Minusta se on aika viisaasti sanottu, ja sitä samaa eetosta haluan ehdottomasti levittää myös oman työni kautta: tee niin kuin sinusta tuntuu parhaalta, ihan sama, miten tuulihattuiselta se toisten mielestä näyttää. Koska se on juuri sinun ainutlaatuisuutesi avain! Olen hyvinhyvin vakuuttunut siitä, että lähes kaiken pahoinvoinnin ja stressaamisen taustalla on tukahdutettu epävarmuus siitä, voiko olla aidosti oma itsensä ja teennäinen kilpailu siitä, kuka täyttää ”normaaliuden” kriteerit. Meillä erityisherkillä olisi moneen ongelmaan ratkaisu, jos meitä vain pysähdyttäisiin vielä tarkemmin kuuntelemaan. Kiitos Nitta, kun toit jälleen yhden äänen kuuluville, toivottavasti sen viesti leviää taas eteenpäin!
Niin kiitollinen olo tästä mahdollisuudesta! Nittan omia sanoja vielä lainatakseni: ”Tässä on jotain perin hämmentävää! Ja yllättävää! Mystistä! Riemullisen hykerryttävää!”
Olen aivan varma, että myös se äiti, joka niin kovasti yritti tehdä tuulihattulapsestaan kunnollista kansalaista omien oppiensa ja historiansa perusteella, on siellä jossain todella ylpeä tyttärestään.
Nitan Tuulihattu-kirjan pääset tilaamaan täältä, ja se löytyy myös kirjakaupoista.
Laura-Maria Hyttinen
HSP-Kokemusasiantuntija, tietokirjailija, yrittäjä / Arjen Väripilkkuja, NLP Master Practitioner, työhyvinvoinnin ja kasvatuspsykologian asiantuntija, KM, sekä ennen kaikkea kahden erityisherkän lapsen erityisherkkä ruuhkavuosiäiti. Omat palveluni kevyempään ja värikkäämpään arkeen herkkyydellä höystettynä, sekä tietysti oman herkkyyskirjani ”Herkkää arkea – Erityisherkkänä työssä ja vapaalla” löydät sivuilta www.arjenvaripilkkuja.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti